Piia Lavonen
Koilliskolumbialaisessa Araucan maakunnassa asuva Maria Ruth Sanabria, 48, on elänyt koko elämänsä aseellisten konfliktien keskellä. Siviilien murhat, uhkailut ja mielivaltaiset joukkopidätykset ovat aina olleet hänen arkeaan.;
Alun perin maanomistuskysymyksistä 1960-luvulla alkunsa saanut sisällissota on kestänyt jo yli neljäkymmentä vuotta. Kolumbiassa on Sudanin jälkeen eniten pakolaisia maailmassa, yli kuusi miljoonaa. Kyseessä ovat oman maan kansalaiset, jotka ovat paenneet kotikylistään sissi- tai puolimilitaaristen joukkojen väkivaltaisuuksia.
Paperilla Kolumbian asiat ovat kuitenkin melko hyvin: luonnonvaroiltaan rikas maa ei ole Etelä-Amerikan köyhimpien joukossa. Mutta Sanabriankin kotiseudulla Araucassa 1980-luvun alussa paikannetut laajat öljylöydöt ovat tuoneet rahaa vain harvoille. Pääasiassa öljystä ovat rikastuneet monikansalliset yritykset.
”Seurasimme, miten amerikkalaiset yhtiöt valtasivat öljykentät ja aiheuttivat massiivisia ympäristötuhoja.”
Sanabria kertoo, että turvatakseen öljybisneksen jatkuvuuden Kolumbian armeija hääti paikalliset pois kodeistaan ja tiloiltaan.
Ne kolumbialaiset, jotka esittivät vastalauseensa, leimattiin sisseiksi. Vuosien mittaan konflikti muuttui väkivaltaiseksi huumesodaksi. 1980-luvulla alueella alkoi varsinainen taistelu ihmisoikeuksien puolesta.
Vuonna 2002 Kolumbian presidentiksi nousseen Álvaro Uriben politiikkaa seurattiin maailmalla tarkasti. Uribe antoi armeijalleen valtuuksia suorittaa massiivisia joukkopidätyksiä. Virallisesti pidätysten oli tarkoitus eliminoida sissiliike, käytännössä uhreiksi joutuivat usein siviilit.
Uusi presidentti Juan Manuel Santos astui virkaansa elokuun alussa. Uriben hallituksessa puolustusministerinä toiminut Santos jatkaa Uriben oikeistolaista linjaa.
Sanabria on paitsi ihmisoikeustaistelija, myös leski ja kuuden lapsen äiti.
”Olen joutunut jättämään kotini neljästi. Mieheni murhattiin poliittisen aktiivisuutensa vuoksi.”
Sanabrialle on tärkeää, että maailma tietää Kolumbian ihmisoikeustilanteesta.
”Emme voi muuttaa asioita yksin, mutta yhdessä kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen kanssa tilanne voi muuttua. Emme aio antaa periksi.”
Julkaistu Maailman Kuvalehti Kumppanissa 9/2010.
Muut Maailman Kuvalehden linkit
- Kuukumina kutsuu tanssimaan
- Kirja-arvio: Vain kunnian tähden
- Kolumni: Lisää lemmikkejä Haitille
- Kulttuuripalat
- Maailman levyt